Kalliit maskit
Muistellut ja kirjoittanut Eine Joutsijoki (2012)
Talkooteatteri aloitti Keuruun kansalaisopistossa syksyllä 1978. Alkuaikoina saatiin myös kurssimuotoista opetusta alan ammattilaisilta. Hikoilimme Kivelän koulun salissa erilaisten ohjaajien kynsissä. Yhdellä kurssilla hikoili rehtori.
Markku Vuorela halusi tarjota ryhmälle jotakin sellaista, jota kipeästi tarvitaan. Halusimme opetella maskeerausta. Rehtori lupasi itse hoitaa opettajan. Olisi kai noita löytynyt Jyväskylästäkin, mutta jostain syystä kurssin järjestäjä sopi asiasta alan valtakunnallisen huipun eli Lilli Markkasen kanssa.
Elettiin 1980-luvun loppua. Koululle saapui napakka nainen, iski laukkunsa musiikki-käsityöluokan pulpetille ja aloitti opetuksen. Rehtori käveli aulassa hermostuneena edestakaisin. Kertoi sitten, että oli opettajan palkkiosta kuultuaan jättää tulokkaan Tikkakosken kentälle. Palkkiojutuissa oli ilmeisesti tapahtunut jokin väärinkäsitys.
Onneksi rehtori ei kuitenkaan jättänyt Markkasta kyydistä. Mäkisen Maire opetteli ne hommat niin hyvin, että osaa vielä tänäkin päivänä tehdä naamasta kuin naamasta ihan uuden.
Piiri putkassa
Muistellut ja kirjoittanut Eine Joutsijoki (2013)
Me istuimme monet talvi-illat Keuruun kaupungintalon alakerrassa sijaitsevassa kirjastossa. Kansalaisopiston kirjoittaja- ja kirjallisuuspiiri oli mielenkiintoisten keskustelujen ja kohtaamisten paikka. Entisaika, kummitukset, paikkakunnan kiinnostavat merkkihenkilöt…, aiheita riitti. Siinä sivussa tutkimme toistemme tekstejä.
Teimme retkiäkin. Kävimme muun muassa Saarijärven kirjoittajien pakeilla ja Unelmien Ullakon kevättä katsomassa. Yhden joulun edellä, taisi olla 1990-luvun alussa, puhuimme siitä, että istuimme aivan poliisitalon vieressä, mutta kukaan meistä ei ainakaan tunnustanut käyneensä putkassa. Päätimme tehdä sinne pikkujouluretken.
Poliisin edustaja otti meidät ystävällisesti vastaan. Tutkimme putkan ja istuimme käräjäsalissa talon käytäntöjä kuuntelemassa. En tiedä, säikyttikö joku opiskelija kanssaihmisiään kertomalla putkapikkujoulustaan.
Koira tentissä
Muistellut ja kirjoittanut Eine Joutsijoki (2013)
Haapamäen lukio teki 1990-luvulla yhteistyötä kansalaisopiston kanssa muun muassa ilmaisutaidon saralla. Temmelsimme salissa erilaisten harjoitusten pyörteissä. ”Ai, se on se outo juttu!”, tuumivat ovelta kurkistelijat.
Kaikenlaista noiden tuntien aikana ehdittiin. Pääpaino oli esiintymisrohkeuden etsimisessä. Kyösti Tolppasen avustuksella tehtiin yksi elokuvakin ihan vain kamerapelon voittamiseksi. Päätin joka kurssin pieneen koetehtävään. Oppilas sai valita – laulua, tanssia, puhetta, sirkustemppuja… Erikoisin tenttijä oli Rekku-koira. Reetta-neiti oli päättänyt tuoda rakkaan koiransa kokeeseen. Siinä kaksikko sitten salin lattialla kieri ja pyöri eli sirkustaiteen puolelle meni.
Koe oli suoritettu loppuun vasta sitten, kun siivoojaparka oli pitänyt meille yhteisen ulospääsytentin.
Naistietouden korkeakoulu
Muistellut ja kirjoittanut Eine Joutsijoki (2013)
”Ne pyysivät naistietoutta ja sinut vetäjäksi.” Rehtori Markku Vuorelan puhelinsoitto hieman ajattelutti, mutta ei aikaakaan, kun autonnokka suuntautui Lavikkoon. Matkan varrelta Pihlajamiehen Seija kyytiin ja ison mutkan kautta koululle.
Me istuimme pulpettiringissä ja juttelimme. Illat olivat kuin luottamuksellisen piirin ompeluseuroja, mutta lankoina käsissämme eletty elämä, kuteina tulevaisuuteen kohdistuvat toiveet. Emme voineet paeta mihinkään tekemiseen, puhuimme vain.
Nuo kaksi talvea hangen ja pimeän keskellä, 1990-luvun lopussa, jäivät lähtemättömästi mieleeni harvinaisen sisarellisena ja hienona kokemuksena.
Kevätjuhlakuljetuksia
Kirjoittanut Helena Kukkamo (2013)
Juhliin pääseminen ei ollut aina itsestään selvää, varsinkaan sivukyliltä. Autoja oli vielä harvassa, joten 1960-1970-luvuilla tapoihin kuului järjestää päättäjäisiin kyydityksiä. Esimerkiksi vuonna 1966 kunnan omalla linja-autolla kyyditettiin riiholaisia ja haapamäkisiä, kun multialaisille vapaan kuljetuksen tarjosi Töysän Linja Oy. Seuraavana vuonna päättäjäismatkoja sponsoroi myös Töysän ohella E. Mäkelä.
Aina valmis kyytikään ei taannut perillepääsyä. Opettaja Jussi Arkkila muistaa tästä hauskan tapauksen opintotoiminnan alkuvuosilta. ”Joskus 1960-luvulla, kun autoja oli vielä harvassa, kulkeminen Liesjärveltä keväänkorvalla pahimpana kelirikkoaikana oli joskus varsin hankalaa. Talven aherruksen jälkeen kävi niin mukavasti, että Mauno Terho ehdotti, että järjestetään kyläläisille yhteinen linja-autokuljetus päättäjäisiin, jotta mahdollisimman moni pääsee mukaan. Kevätjuhliin lähdettiin innolla, ja linja-auto oli ihan täynnä. Mutta miten ollakaan, Myllymäen tie, joka tunnetusti oli altis kelirikolle keväisin, oli erittäin huonossa kunnossa! Huonostihan siinä kävi. Paikalle ehdittiin vasta, kun loppulaulua laulettiin. Juhla jäi sillä kertaa näkemättä, mutta reissu painui varmasti matkalaisten muistiin.”
Muistoja kansalaisopistosta
Kirjoittanut Maire Isokivi (2012)
Ensimmäisen kerran menin kansalaisopistoon 1960-luvun lopulla. Olin nuori ja luulin, että jokaisen pitää osata kaikkea ollakseen kunnon perheenemäntä. Äitini oli kätevä käsistään, mutta jostain syystä minusta oli tullut aivan toisenlainen. Kansakoulussa epätoivoinen käsityönopettajani puuskahti kerran ”Solmu sinun nimesi pitäisi olla, heti kun saat langanpätkän käsiisi, on se taatusti solmussa.”
Vaikka menneisyyteni tällä alalla ei ollutkaan lupaava, ajattelin, että minäkin varmasti oppisin ompelemaan. Niinpä menin suurin toivein kansalaisopistoon ompeluoppiin. Ensimmäinen vuosi meni jotenkuten, langat olivat edelleen aina solmussa, ompelukoneesta katkesi neula ja kaavat – voi, niistä ymmärsin yhtä paljon kuin avaruusaluksen sähköjärjestelmästä.
Sitten tuli se kohtalokas toinen vuosi. Aloitin sisukkaasti ja muutaman kerran ehdin siellä käydä, kunnes opettajani tuli ja katseli, kun kääntelin ymmälläni taas niitä kaavoja pöydällä. Hän sanoi ”Etkö sinä todella vielä toisena opintovuotenakaan ymmärrä näistä yhtään mitään?” Silloin minulla tuli mitta täyteen, nousin seisomaan, katsoin häntä verisesti loukkaantuneena ja sanoin: ”En, en ymmärrä, jos ymmärtäisin, en olisi täällä vaan kotona ompelemassa.” Sitten käänsin selkäni koko sille inhottavan kätevälle porukalle ja marssin teatraalisesti ovelle. Päätin mielessäni, että enää ikinä en sinne menisi.
Myöhemmin minulle toki selvisi, että kukaan ihminen ei ole kaikessa hyvä, jokainen kuitenkin jossain ja vaikka ei olisikaan, voi silti olla ihan kelvollinen ihminen. Olen sitä paitsi tuntenut NASA:n sähköinsinöörin, joka oli hyvin vaikuttunut, kun parikymppiset tytöt vaihtoivat autoon renkaan ja korjasivat sen monta vuotta rikki olleen takaoven ottamalla vain lapsilukon pois päältä.
Kansalaisopistoonkin menin, kun tästä harmittavasta takaiskusta oli kulunut noin 30 vuotta. Lähdin englanninkielen alkeiskurssille. Menestykseni siellä oli jo ihan eri luokkaa, mutta loppui sitten käytännön hankaluuksiin silloisen pitkän työmatkani vuoksi.
Niin elämä sitten kului kuin huomaamatta, ja olin jäämässä eläkkeelle. Ajattelin, että työn tilalle olisi saatava jotain. Pari ystävääni suositteli Haapamäen kirjapiiriä. Siihen olen osallistunut jo monta vuotta ja todennut sen sopivan minulle paljon paremmin kuin ompelemisen. Olen osallistunut myös Muistelupiiriin 50+ muutaman vuoden ajan ja vaikka jatkuvasti hämmästelenkin, kuinka jotkut muut muistavat paljon paremmin kaikkia asioita kuin minä, ajattelen sopivani myös sinne paremmin kuin ompelupiiriin.
Mikä olikaan tarinan opetus? Kansalaisopistosta löytyy jokaiselle sopivaa, ei pidä lannistua ensimmäiseen epäonnistumiseen.
Uusi oppilaitos
Kirjoittanut Hellevi Sipponen (2012)
Kansalaisopiston toiminta oli edellisenä syksynä alkanut. Harjoittelimme näytelmää kansakoulun kevätjuhlaan. Opettajamme Eevi Saarimäki oli valinnut näytelmän, jossa luokan tytöt käsityötunnilla keskustelivat erilaisista vaihtoehdoista käydä koulua. Osa oppilaista siirtyi keskikouluun sen ajan mukaan ja osa jatkoi kansalaiskouluun.
Mieleeni jäi muutos, jonka opettaja halusi lisätä näytelmään vuorosanoihini: ”Voithan sitten opiskella…, vaikka kansalaisopistossa!” Näin hän halusi huomioida uuden opiston toiminnan alkamista, olihan kurssitarjonta jo heti aluksi monipuolista ja eri kyläkuntia saavuttavaa, erinomainen esimerkki hyvästä kuntienvälisestä yhteistyöstä.
Alkuvuosien toimistotyöt Terhon perheen voimin
Muistellut Helvi Terho ja Ari Terho, kirjoittanut Helena Kukkamo (2013)
Oppilaitoksena kansalaisopistossa riitti alusta saakka monenmoisia tehtäviä. Kun rehtori oli opiston ainoa vakituinen työntekijä, jäi osa toimistotöistä väkisinkin hänen perheensä hoidettaviksi. Etenkin Helvi Terholla oli hyvin merkittävä rooli opiston toiminnassa miehensä oikeana kätenä, monen asian käytännön toteuttajana ja tekijänä. Hänen lisäkseen perheen lapset saivat osallistua yksi toisensa jälkeen kansalaisopiston töihin ja toimintoihin. Hankala niiltä oli välttyäkin niin kauan, kun opiston toimisto sijaitsi rehtorin kotona.
Helvi Terho muistelee noita aikoja näin: ”Opiston toimisto oli meillä kotona. Miehelläni ei ollut sihteeriä, minkä vuoksi opiston paperityöt lankesivat minulle. Hoidin niitä tehtäviä seitsemän vuotta ilman palkkaa. Sitten se oli lopetettava, koska valmistuin lastenohjaajaksi ja pääsin työhön seurakunnan päiväkerhoon. Kahta työtä ei jaksanut tehdä yhtä aikaa. Silti se oli mukavaa aikaa.”
Myös perheen nuorimman pojan, Ari Terhon mieleen on piirtynyt kansalaisopisto osana heidän perhe-elämäänsä: ”Isä oli opiston ainoa vakinainen työntekijä, ja toimisto sijaitsi meillä kotona. Me lapsetkin saimme tehdä siinä oman osamme. Jokainen meistä toimi vuorollaan puhelinvastaajana ottaen vastaan ilmoittautumisia ynnä muita asioita, vaikka se ensin vähän pelottikin.
Yksityiskohtana ovat jääneet mieleen etenkin pahvikortit, joita laskettiin opiskelijatilastoja varten. Niitä oli paljon. Kortistot tehtiin enimmäkseen kotona, ja me autoimme isää siinä. Hän laittoi meidät lajittelemaan kortistoja myös auton takapenkillä matkalla mummolaan, mikä kuvastaa hyvin isän organisointikykyä. Vähän vanhempana siskoni Anu teki loma-aikoina töitä toimistossa, ja olin siellä itsekin jossain vaiheessa. Meidän perheen kannalta oli iso asia, kun toimistoon tuli päätoiminen virkailija. Hän hoiti sitten meidänkin työt. Äiti opasti häntä alkuaikoina.”